On monta syytä, miksi sairastuin syömishäiriöön syksyllä 2001. Suurin syy oli se, että aloin tehdä töitä ensimmäisen kerran valmistuminen jälkeen. Kolmen viikon kuluttua esimieheni jäi pois töistä, ja niskaani kaadettiin kahden ihmisen työt, josta toiseen minulla ei ollut mitään perehdystä, koulutusta eikä motivaatiota. Vajaan puolen vuoden jälkeen aloin ahmia herkkuja aina työpäivän jälkeen, koska olin niin väsynyt.

Muita syitä olivat se, että halusin laihtua normaalipainon ylärajoilta alarajalle, jossa olin ollut jo kolme vuotta 1997-2000. Tiukalla laihdutuskuurilla onnistuinkin siinä, mutta kolikon kääntöpuolella oli se, että en enää pystynyt syömään normaalisti. Olen myös ollut aina perso makealle ja kun olin valmistumisen jälkeen töissä, minulla oli tarpeeksi rahaa ostaa joka päivä paljon karkkia ja jäätelöä.

Näin oli rakentunut ansa, jossa olen pyristellyt jo kohta 17 vuotta. Vuosien varrella ahmiminen  on muuttanut muotoaan, mutta perustana on kuitenkin ollut eniten suklaan syöminen. Jonkin aikaa ajattelin, että toipumisen kriteerinä on se, pystynkö pitämään suklaata kaapissa. Kuitenkin tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka eivät voi pitää suklaata kotonaan, vaikka he eivät kärsikään syömishäiriöstä. Toisaalta kuljetan aina maksukortteja mukana, joten voisin ostaa suklaalevyn milloin vain haluan, mutta tänä vuonna olen ostanut vain yhden suklaalevyn. Olenko nyt sitten toipunut vai en, on veteen piirretty viiva.